Ymmärryksen puutetta

PCOS on hyvin moninainen "sairaus" ja sitä on vaikea selittää ulkopuoliselle ainakaan kovin yksinkertaisesti tai ymmärrettävästi, kun itsellänikin asian sisäistämiseen meni jonkin aikaa. En ole kertonut hormonihäiriöstäni kuin muutamille läheisilleni. Tiedän, ettei muu perheeni ymmärtäisi sairauttani tai edes lapsettomuudesta aiheutunutta suruani, joten en ole kertonut heille mitään... en edes, että olemme yrittäneet lasta ja vieläpä näin pitkään. Onneksi kukaan sukulaiseni ei ole VIELÄ tullut kyselemään mitään perheen perustamisestamme.

Lapsettomuuden aiheuttama taakka on ajoittain hyvinkin suurta ja on todella voimia kuluttavaa yrittää piilotella tuskaansa perheen läsnäollessa. Sisaruksillani ja suurimmalla osalla ystävistäni on lähes kaikilla jo oma perhe ja pieniä lapsia, joka tekee omasta sisäisestä helvetistäni välillä todella paljon raskaampaa. Usein huomaan kokevani paljon kateutta,vihaa, vääryyttä ja epätoivoa muiden perheitä ja omaa tilannettani kohtaan. Tunnen olevani ajoittain todella yksin niin henkisesti kuin fyysisestikkin. En ole pystynyt pitämään yhteyttä enää pitkiin aikoihin kavereihini ja sukulaisiini, joilla on lapsia. Miksi tahtoisin kuulla muiden perhe-onnesta, raskauksista tai lapsista mitään, kun itselläni on tällainen tilanne? Tiedän, ettei se ole mitään minulta pois, mutta oma sisäinen paha olo on niin älyttömän suurta ja ajoittain huomaan sen tehneen minusta erittäin katkeroituneen ihmisen.

Olen kokenut, että usein perheellisellä ja perheettömällä on niin erilaiset elämäntilanteet, ettei yhteistä keskusteltavaa helposti enää vaan löydy. Luulen, että vain lapsettomuutta itse kokeneet ihmiset ymmärtävät millaisia tunnevyöryjä sitä voikaan kokea, kun oma syli on tyhjä. Perheellisiltä sitä ymmärrystä/tukea on usein vaikea saada ja tulee kuultua moneen kertaan ne samaiset, jopa loukkaavat kliseet. Joskus ihmiset osaavat kommentoida todella ajattelemattomasti ja satuttaa näin vaan lisää. Siksi olen päättänyt karttaa mahdollisimman paljon aiheesta puhumista.

Onneksi minulla on kannustava ja ymmärtäväinen mies sekä muutama todella ihanaa läheistä ystävää, joille voin purkaa ajatuksiani. He ovat tukeneet minua pahimpina hetkinäni ja auttaneet nousemaan sieltä suosta, jonne joskus syvässä epätoivossani vaivun. Ilman heitä en varmasti jaksaisi taistella ja uskoa tulevaan.

Olen hakenut vertaistukea myös paljon erilaisista facebookin ryhmistä sekä lapsettomuutta käsittelevistä blogeista. Tuntuu hyvältä tietää, etten ole ainoa joka näiden asioiden kanssa painii. Mutta sekään ei poista sitä epätietoisuutta omasta vauvasta. Kumpa saisi jostakin sen vastauksen, odotanko turhaan vai onko minulla vielä toivoa?