sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Kuulumisia

Mennyt kauan taas viimeisimmästä postauksesta jolloin olin vielä raskaana. Minulta on kyselty kuulumisia ja toivottu päivitystä. En edes tiedä mistä aloittaisin, kerrottavaa olisi niin paljon.

Meille syntyi ihana ja terve tyttö 22.12.2018 klo. 1:53 💝

Synnytys oli todella rankka. Voisin tehdä siitä ihan oman postauksen vaikka myöhemmin.
Vauva täyttää nyt ensi viikolla 5 kk. Meillä on tytön syntymästä lähtien ollut erittäin kivinen tie, ongelmia vain ongelmien perään mutta tähän saakka kaikesta kumminkin selvitty. 💪

Koitan tiivistää tätä kertomusta parhaani mukaan, että tekstistä ei tulisi liian pitkä ja raskas luettavaksi.

Minulle tuli synnytyksen aikana kohtutulehdus. Kuume nousi hyvin korkeaksi ja tulehdusarvot huipussaan. Aloitettiin välittömästi suonensisäinen antibiottihoito. Synnytys oli kestänyt jo 14 tuntia ja omat voimani alkoivat olla lopussa kuumeenkin vuoksi, joten kätilö pyysi lääkärin paikalle imukuppiavustusta varten. Pian huone oli täynnä kätilöitä ja lääkäreitä, kaikilla kova kiire eikä kukaan kertonut minulle ja miehelleni mistä oli kysymys. Minua käskettiin vain ponnistaa. Vaikka voimani olivatkin aivan loppu päätin mielessäni; "Helvetti mä vien tän loppuun asti oli mikä oli, periksi ei anneta!" Ponnistin niin lujaa kuin ikinä vaan pystyin, yhtäkkiä tunsin aivan järjetöntä kipua. Tuntui kuin kehoni halkeisi kahtia! Sitten kuului vauvan itkua, hän oli syntynyt.

Tyttö oli terve, mitoiltaan 4,1 kg ja 53 cm.
KAIKKI lääkärit olivat vakuuttaneet ihan syntymään saakka, että vauva tulee olemaan hyvin pieni koska ultrissa hän kasvoi aina vähän miinuskäyrällä. Ilmeisesti tämä pieni olikin ottanut sitten kunnon kasvuspurtin ihan viime metreillä ennen syntymäänsä. 😁

Sain synnytyksessä pahat repeytymät episiotomiasta huolimatta, reilu 20 tikkiä alakertaan. Tyttö oli kuitenkin onnellisesti maailmassa, se oli pääasia. En välittänyt mistään muusta.

Noin 12 tuntia vauvan syntymän jälkeen hoitaja paukkasi huoneeseen kovalla kiireellä. Sanoi, että vauvan verikokeissa ilmeni, että hänen tulehdusarvonsa on lähtenyt nousuun ja nyt tyttö on saatava välittömästi tehohoitoon. Vastasyntynyt pieni ihmeeni revittiin suoraan rinnalta, en saanut edes hyvästellä häntä. Mieheni lähti vauvan ja hoitajan matkaan, minä jäin yksin huoneeseen, jossa verhon takana toinen tuore äiti imetti pienokaistaan ja hymisi onnessaan. Olin niin järkyttynyt ja shokissa. Mitä oikein tapahtui? Miten vauvan käy? Selviääkö hän?!

En pystynyt liikkumaan kipujen vuoksi kuin hädintuskin vessaan. Sängyn pohjalla aika tuntui ikuisuudelta. Odotin koska saan kuulla jotain. Odotin ja odotin. En voinut uskoa tapahtunutta edes todeksi, en pystynyt käsittämään mitä oli tapahtunut. Mieleni valtasi suunnaton huoli ja pelko vauvasta sekä aivan lohduton ikävä pienokaistamme. Ikävä tuntui repivän sydämeni rinnasta.

Viimein mieheni tuli, tuoden mukanaan kaksi valokuvaa pienestä tytöstämme, joka oli piuhojen ja letkujen peittämä. Niin voipunut, kipeä ja väsynyt pieni. Jossain, kaukana minusta, vieraassa paikassa, vieraiden ihmisten ympäröimänä, yksin kylmässä sängyssä. 

Sieluni huusi tuskasta. Itkin, katsoin kuvia ja itkin. En ole koskaan, ikinä kokenut sellaista ikävää, huolta ja pelkoa, jota tuolloin koin. 




"Kosketti hiljaa enkelin siipi, lasta pientä nukkuvaa.
Kimmelsi öisen taivaan tähdet, tuuli kuiskasi neuvojaan;
Älä pelkää lapsonen pieni, vaikka suuri maailma odottaa. 
Enkelin siipien alla on turvallista vaeltaa."



Jouluaattona saimme maailman ihanimman lahjan.
Saimme vauvamme osastolle vierihoitoon sillä ehdolla, että häntä käytettäisiin aamuin illoin antibiottitiputuksissa teholla. Olin niin onnellinen. Pieni sitkeä taistelijamme selvisi... jälleen. 💗
Monet lääkäritkin tulivat ihmettelemään vauvaa, jonka ei koskaan pitänyt selvitä edes jo aijemmista raskausajan ongelmista. Sanoivat, etteivät koskaan ole nähneet tällaista näin uskomatonta tarinaa.


Tonttutyttömme jouluaattona 2018

Viikon päästä synnytyksestä kotiuduimme sairaalasta. Kaikki oli niin uutta ja jännittävää. 
Kotona ongelmat ei väistyneet. Vauva itki aamusta iltaan, yöstä aamuun. Vuorottelimme mieheni kanssa vauvan hoidossa, jotta toinen saisi levätä. Kokeilimme kaikkia konsteja vauvan itkuisuuden helpottamiseksi mutta turhaan. Itku vaan jatkui ja jatkui. 

Itse kärsin samaan aikaan hyvin voimakkaasta baby bluesista ensimmäiset 1,5kk. Ahdisti ja masensi suunnattomasti uusi elämäntilanne ja vauva, vaikka olimmekin toivoneet häntä hyvin pitkän aikaa, tajusin ettei paluuta "entiseen elämään" enää koskaan ollut. Nyt on vain pakko jaksaa ja kestää. Putosin henkisesti kovaa ja korkealta kun arki kotona alkoi. Vauva vain itki ja itki eikä siitä tullut loppua. Soitin usein sairaalaan eri osastoille, päivystykseen sekä neuvolaan vauvan itkuisuudesta. Kaikkialta vain vähäteltiin ja sanottiin, että vauvat nyt vain itkevät, koita jaksaa! Oma vaistoni sanoi kokoajan jotain olevan pielessä, tälläinen huuto ei ole normaalia. Aloin vaatimaan hoitoa. Saimme ajan viimeinkin neuvolalääkärille, joka sanoi heti vauvan oireet kuultuaan, että epäilee vahvasti maitoallergiaa. Saimme lähetteen keskussairaalaan allergiatutkimuksiin.

Vauvamme oli saanut heti jo teho-hoidossa korviketta ja hänet oli pakko totuttaa isoihin ruokamääriin, jotta paranisi infektiostaan. Osasatolla en saanut kunnollista neuvontaa/apua imetykseen vaikka monesti pyysin. Imetys oli suuri haaveeni, joka ei lopulta koskaan oikein toteutunut erinäisten syiden takia. Maitoa ei oikein alkanut nousemaan vaikka lypsäsin ja pumppasin säännöllisesti. Tyttö söi jo 80-100ml viikon-parin iässä. Oma maitomääräni ei riittänyt kattamaan tarvetta, eikä maitomäärä lähtenyt nousemaan vaikka kuinka yritin imettää ja pumpata. Maidontuloni vain väheni jatkuvasti. Voimakas baby blues aiheutti myös sen, etten pystynyt syömään moneen viikkoon yhtään mitään jolloin imetykseen ei riittänyt energiaa. Laihduin ihan silmissä ja paino putosi muutamassa viikossa noin 17-18kg. Stressasin suunnattomasti ja koin itseni niin paskaksi kun maitoa ei alkanut tulemaan. Haaveeni imetyksestä kaatui. Kävin läpi melkoisen surutyön tämän asian kanssa ja yhä edelleen haaveilen siitä, että joskus vielä ehkä toisen vauvan kohdalla imetys onnistuisi.

Nojoo, kuitenkin. Jouduimme alusta saakka siis ruokkimaan vauvaa korvikkeilla. Sairaalassa annettiin luovutettua äidinmaitoa alkuun mutta sen loputtua vauva alkoi syömään kaupan korvikkeita. Kotona kokeilimme eri korvikkeita, kaikista tuli oireita. Nan h.a korvikkeesta tytön pyllykin paloi jatkuvasta kakkaamisesta ihan verille, kuin olisi tulisilla hiilillä istunut. Takapuoli on kamalan näköinen ja äärettömän kipeä! Siirryttiin pilkotumpiin korvikkeisiin ja vielä enemmän pilkotumpiin. Välissä oli maitoallergia testit sairaalassa ja sieltähän se maitoallergia sitten lopulta paljastui. Kokeilimme vielä täysin maidottomiakin korvikkeita mutta ei, niillä tytön vatsa meni täysin jumiin. Parhaimmaksi korvikkeeksi osoittautui Nutramigen lgg 1, jota vauva yhä käyttää.
Sopivan korvikkeen löydyttyä vatsakivut ovat helpottaneet täysin.

Näitä vatsaongelmia meillä on ollut ihan kamalasti ja vauvan suolisto on äärimmäisen herkkä kaikille muutoksille. Nyt soseiden myötä vatsa on reagoinut jälleen. Tähän mennessä olemme maistelleet bataattia, päärynää, mangoa, luumua ja persikkaa joista vain mango on sopinut vatsalle. Esimerkiksi luumu ummettaa vaikka usein vaikutus on päinvastainen. Seuraavaksi meillä olisi kokeilussa kesäkurpitsa, maissi ja ehkä porkkana. Yksi maku tietysti kerrallaan ja itse olemme viikon antaneet aina yhtä, jotta vaikutukset näkyy. Suolioireisella allergikolla kun oireet tulee aina viiveellä.

Allergian lisäksi on ollut vaikka mitä kaikkea muutakin vaikeutta. Rota-rokotteesta kärsittiin reilu viikko ihan kamalia vatsakipuja ja voimakasta itkua/kouristelua, ja se jäikin meillä yhteen ainoaan kertaan se. Muut rokotteet neiti on saanut ja saa ihan aikataulun mukaan mutta porrastetusti. 
Nyt on vauvalla ollut kaikenmaailman hulinakausia ja hampaatkin tekevät tuloaan, joten kiukulta, itkuilta sekä yöllisiltä hääräämisiltä ei voi välttyä. 

Vauva on kyllä onneksi vaikean alun jälkeen nukkunut yönsä todella hyvin. Yösyöttöjäkään meillä ei ole ollut kohta pariin kuukauteen enää. Tyttö nukkuu klo. 20-07 omassa sängyssään ihan alusta alkaen. Välillä on levottomampia öitä, jolloin saattaa heräillä useammankin kerran touhuamaan itsekseen mutta yleensä tutilla rauhottuu... (kun sen on käynyt laittamassa takaisin suuhun muutaman kymmenisen kertaa). Usein kumminkin nukkuu lähes kertaakaan heräämättä tuon ajan. Päiväunien kanssa on pidempään ollut takkuamista mutta nyt viime viikkoina on alkanut pientä rytmiä siihenkin löytymään. Nuo levottomuuskaudet vaikuttaa kyllä hirveästi kaikkiin uniin, syömisiin, olemukseen ym.

Voisin todeta, että helvetillisen raskaan ja vaikean raskauden, synnytyksen sekä alkukuukausien jälkeen elämämme alkaa pikkuhiljaa asettumaan omiin uomiinsa. Nykyään on jo paljon helpompaa ja itsekin olen toipunut hyvin masennuksista ja muista. Olemme oppineet vanhempina älyttömän paljon asioita niin itsestämme, toisistamme, vauvastamme... ylipäätään koko elämästä. Oppinut arvostamaan niitä pienen pieniä hetkiä arjessa kun saa istua miehen kanssa sohvalla vierekkäin vauvan nukkuessa tai saa juoda kahvinsa lämpöisenä tai saa viikonloppuna nukkua tunnin pidempään kun mies hoitaa vauvaa. Oppinut vauvan temperamenttia/luonnetta, tunnistamaan hänen itkujaan sekä tarpeitaan. Oppinut, ettei elämässä mikään tapahdu ilman tarkoitusta. 

Meillä oli äärimmäisen vaikeaa,  mutta en olisi näin vahva nyt jos tätä kaikkea emme olisi joutuneet kokemaan.