Mietteitä, ajatuksia ja pelkoa

Raskausviikkoja 32+0.

Tuleva suuri elämänmuutos mietityttää ja jopa pelottaakin. Miten jaksan hoitaa vauvaa? Miten edes osaisin, olenko huono äiti? Vaikean raskauden seurauksena päässä pyörii myös hyvin arka ja kipeä ajatus siitä, rakastanko vauvaani? Kuten ehkä monille muille tuleville äideille tällainen asia on itsestäänselvyys, minulle ei. Suhde vauvaan syntyy usein jo raskausaikana mutta itse en koe näin tapahtuneen. Luottamus raskauteen on horjunut niin monesti, että ei ole uskaltanut nauttia tai iloita kasvavasta elämästä sisälläni. Miten voisin rakastaa jotakin sellaista, joka on meinannut jättää minut niin monesti? 

Kaikki on ollut niin kovin epävarmaa liian kauan. Vasta rv 24 jälkeen meille annettiin ensimäisen kerran edes pientä toivoa, että vauva saattaa selvitä ja että hän vaikuttaisi sittenkin olevan ihan terve tyttö aijemmista epäilyksistä huolimatta. Vaikea enää luottaa oikein mihinkään ja sen vuoksi tunteetkin on hyvin sekavat. Koen todella huonoa omaatuntoa siitä, etten tunne juuri mitään "rakkautta" kohdussani kasvavaan ihmistaimea kohtaan. Pelottaa jos en koskaan rakastukkaan häneen, omaan vauvaani. Ajatus raastaa sydäntäni kuin juustonpalaa. En voi käskeä itseäni tuntemaan, ansaitsenko edes tätä vauvaa? Mikä mua vaivaa? Haluisin rakastaa mutta en vain jotenkin pysty.

Kuvittelin aina olevani lempeä, lämmin ja rakastava äiti omalle lapselleni. Haaveilin tästä niin kauan ja unelmissani pystyin tuntemaan sen, mitä haluisin tuntea nyt. Onnen ja rakkauden. Epävarmat tunteeni saavat minut epäilemään myös itseäni ja kykyjäni hyvin vahvasti. 

Pelkään ja mietin monia asioita. Ehkäpä se on ihan luonnollistakin mutta kyllä nämä aijemmat vaikeat tilanteet on jättäneet minuun pysyviä jälkiä. Jostain syystä elämä ei antanut minulle tässäkään asiassa helpointa tietä kuljettavaksi mutta uskon sillä olevan jokin tarkoitus. 

On aina ollut.