Kuulumisia

Mennyt kauan taas viimeisimmästä postauksesta jolloin olin vielä raskaana. Minulta on kyselty kuulumisia ja toivottu päivitystä. En edes tiedä mistä aloittaisin, kerrottavaa olisi niin paljon.

Meille syntyi ihana ja terve tyttö 22.12.2018 klo. 1:53 💝

Synnytys oli todella rankka. Voisin tehdä siitä ihan oman postauksen vaikka myöhemmin.

Vauva täyttää nyt ensi viikolla 5 kk. Meillä on tytön syntymästä lähtien ollut erittäin kivinen tie, ongelmia vain ongelmien perään mutta tähän saakka kaikesta kumminkin selvitty. 💪

Koitan tiivistää tätä kertomusta parhaani mukaan, että tekstistä ei tulisi liian pitkä ja raskas luettavaksi.

Minulle tuli synnytyksen aikana kohtutulehdus. Kuume nousi hyvin korkeaksi ja tulehdusarvot huipussaan. Aloitettiin välittömästi suonensisäinen antibiottihoito. Synnytys oli kestänyt jo 14 tuntia ja omat voimani alkoivat olla lopussa kuumeenkin vuoksi, joten kätilö pyysi lääkärin paikalle imukuppiavustusta varten. Pian huone oli täynnä kätilöitä ja lääkäreitä, kaikilla kova kiire eikä kukaan kertonut minulle ja miehelleni mistä oli kysymys. Minua käskettiin vain ponnistaa. Vaikka voimani olivatkin aivan loppu päätin mielessäni; "Helvetti mä vien tän loppuun asti oli mikä oli, periksi ei anneta!" Ponnistin niin lujaa kuin ikinä vaan pystyin, yhtäkkiä tunsin aivan järjetöntä kipua. Tuntui kuin kehoni halkeisi kahtia! Sitten kuului vauvan itkua, hän oli syntynyt.

Tyttö oli terve, mitoiltaan 4,1 kg ja 53 cm.
KAIKKI lääkärit olivat vakuuttaneet ihan syntymään saakka, että vauva tulee olemaan hyvin pieni koska ultrissa hän kasvoi aina vähän miinuskäyrällä. Ilmeisesti tämä pieni olikin ottanut sitten kunnon kasvuspurtin ihan viime metreillä ennen syntymäänsä. 😁

Sain synnytyksessä pahat repeytymät episiotomiasta huolimatta, reilu 20 tikkiä alakertaan. Tyttö oli kuitenkin onnellisesti maailmassa, se oli pääasia. En välittänyt mistään muusta.

Noin 12 tuntia vauvan syntymän jälkeen hoitaja paukkasi huoneeseen kovalla kiireellä. Sanoi, että vauvan verikokeissa ilmeni, että hänen tulehdusarvonsa on lähtenyt nousuun ja nyt tyttö on saatava välittömästi tehohoitoon. Vastasyntynyt pieni ihmeeni revittiin suoraan rinnalta, en saanut edes hyvästellä häntä. Mieheni lähti vauvan ja hoitajan matkaan, minä jäin yksin huoneeseen, jossa verhon takana toinen tuore äiti imetti pienokaistaan ja hymisi onnessaan. Olin niin järkyttynyt ja shokissa. Mitä oikein tapahtui? Miten vauvan käy? Selviääkö hän?!

En pystynyt liikkumaan kipujen vuoksi kuin hädintuskin vessaan. Sängyn pohjalla aika tuntui ikuisuudelta. Odotin koska saan kuulla jotain. Odotin ja odotin. En voinut uskoa tapahtunutta edes todeksi, en pystynyt käsittämään mitä oli tapahtunut. Mieleni valtasi suunnaton huoli ja pelko vauvasta sekä aivan lohduton ikävä pienokaistamme. Ikävä tuntui repivän sydämeni rinnasta.

Viimein mieheni tuli, tuoden mukanaan kaksi valokuvaa pienestä tytöstämme, joka oli piuhojen ja letkujen peittämä. Niin voipunut, kipeä ja väsynyt pieni. Jossain, kaukana minusta, vieraassa paikassa, vieraiden ihmisten ympäröimänä, yksin kylmässä sängyssä. 

Sieluni huusi tuskasta. Itkin, katsoin kuvia ja itkin. En ole koskaan, ikinä kokenut sellaista ikävää, huolta ja pelkoa, jota tuolloin koin. 

"Kosketti hiljaa enkelin siipi, lasta pientä nukkuvaa.
Kimmelsi öisen taivaan tähdet, tuuli kuiskasi neuvojaan;
Älä pelkää lapsonen pieni, vaikka suuri maailma odottaa. 
Enkelin siipien alla on turvallista vaeltaa."

Jouluaattona saimme maailman ihanimman lahjan.
Saimme vauvamme osastolle vierihoitoon sillä ehdolla, että häntä käytettäisiin aamuin illoin antibiottitiputuksissa teholla. Olin niin onnellinen. Pieni sitkeä taistelijamme selvisi... jälleen. 💗

Monet lääkäritkin tulivat ihmettelemään vauvaa, jonka ei koskaan pitänyt selvitä edes jo aijemmista raskausajan ongelmista. Sanoivat, etteivät koskaan ole nähneet tällaista näin uskomatonta tarinaa.

Tonttutyttömme jouluaattona 2018

Viikon päästä synnytyksestä kotiuduimme sairaalasta. Kaikki oli niin uutta ja jännittävää. 

Kotona ongelmat ei väistyneet. Vauva itki aamusta iltaan, yöstä aamuun. Vuorottelimme mieheni kanssa vauvan hoidossa, jotta toinen saisi levätä. Kokeilimme kaikkia konsteja vauvan itkuisuuden helpottamiseksi mutta turhaan. Itku vaan jatkui ja jatkui. 

Itse kärsin samaan aikaan hyvin voimakkaasta baby bluesista ensimmäiset 1,5kk. Ahdisti ja masensi suunnattomasti uusi elämäntilanne ja vauva, vaikka olimmekin toivoneet häntä hyvin pitkän aikaa, tajusin ettei paluuta "entiseen elämään" enää koskaan ollut. Nyt on vain pakko jaksaa ja kestää. Putosin henkisesti kovaa ja korkealta kun arki kotona alkoi. Vauva vain itki ja itki eikä siitä tullut loppua. Soitin usein sairaalaan eri osastoille, päivystykseen sekä neuvolaan vauvan itkuisuudesta. Kaikkialta vain vähäteltiin ja sanottiin, että vauvat nyt vain itkevät, koita jaksaa! Oma vaistoni sanoi kokoajan jotain olevan pielessä, tälläinen huuto ei ole normaalia. Aloin vaatimaan hoitoa. Saimme ajan viimeinkin neuvolalääkärille, joka sanoi heti vauvan oireet kuultuaan, että epäilee vahvasti maitoallergiaa. Saimme lähetteen keskussairaalaan allergiatutkimuksiin.

Vauvamme oli saanut heti jo teho-hoidossa korviketta ja hänet oli pakko totuttaa isoihin ruokamääriin, jotta paranisi infektiostaan. Osasatolla en saanut kunnollista neuvontaa/apua imetykseen vaikka monesti pyysin. Imetys oli suuri haaveeni, joka ei lopulta koskaan oikein toteutunut erinäisten syiden takia. Maitoa ei oikein alkanut nousemaan vaikka lypsäsin ja pumppasin säännöllisesti. Tyttö söi jo 80-100ml viikon-parin iässä. Oma maitomääräni ei riittänyt kattamaan tarvetta, eikä maitomäärä lähtenyt nousemaan vaikka kuinka yritin imettää ja pumpata. Maidontuloni vain väheni jatkuvasti. Voimakas baby blues aiheutti myös sen, etten pystynyt syömään moneen viikkoon yhtään mitään jolloin imetykseen ei riittänyt energiaa. Laihduin ihan silmissä ja paino putosi muutamassa viikossa noin 17-18kg. Stressasin suunnattomasti ja koin itseni niin paskaksi kun maitoa ei alkanut tulemaan. Haaveeni imetyksestä kaatui. Kävin läpi melkoisen surutyön tämän asian kanssa ja yhä edelleen haaveilen siitä, että joskus vielä ehkä toisen vauvan kohdalla imetys onnistuisi.

Nojoo, kuitenkin. Jouduimme alusta saakka siis ruokkimaan vauvaa korvikkeilla. Sairaalassa annettiin luovutettua äidinmaitoa alkuun mutta sen loputtua vauva alkoi syömään kaupan korvikkeita. Kotona kokeilimme eri korvikkeita, kaikista tuli oireita. Nan h.a korvikkeesta tytön pyllykin paloi jatkuvasta kakkaamisesta ihan verille, kuin olisi tulisilla hiilillä istunut. Takapuoli on kamalan näköinen ja äärettömän kipeä! Siirryttiin pilkotumpiin korvikkeisiin ja vielä enemmän pilkotumpiin. Välissä oli maitoallergia testit sairaalassa ja sieltähän se maitoallergia sitten lopulta paljastui. Kokeilimme vielä täysin maidottomiakin korvikkeita mutta ei, niillä tytön vatsa meni täysin jumiin. Parhaimmaksi korvikkeeksi osoittautui Nutramigen lgg 1, jota vauva yhä käyttää.
Sopivan korvikkeen löydyttyä vatsakivut ovat helpottaneet täysin.

Näitä vatsaongelmia meillä on ollut ihan kamalasti ja vauvan suolisto on äärimmäisen herkkä kaikille muutoksille. Nyt soseiden myötä vatsa on reagoinut jälleen. Tähän mennessä olemme maistelleet bataattia, päärynää, mangoa, luumua ja persikkaa joista vain mango on sopinut vatsalle. Esimerkiksi luumu ummettaa vaikka usein vaikutus on päinvastainen. Seuraavaksi meillä olisi kokeilussa kesäkurpitsa, maissi ja ehkä porkkana. Yksi maku tietysti kerrallaan ja itse olemme viikon antaneet aina yhtä, jotta vaikutukset näkyy. Suolioireisella allergikolla kun oireet tulee aina viiveellä.

Allergian lisäksi on ollut vaikka mitä kaikkea muutakin vaikeutta. Rota-rokotteesta kärsittiin reilu viikko ihan kamalia vatsakipuja ja voimakasta itkua/kouristelua, ja se jäikin meillä yhteen ainoaan kertaan se. Muut rokotteet neiti on saanut ja saa ihan aikataulun mukaan mutta porrastetusti. 

Nyt on vauvalla ollut kaikenmaailman hulinakausia ja hampaatkin tekevät tuloaan, joten kiukulta, itkuilta sekä yöllisiltä hääräämisiltä ei voi välttyä. 

Vauva on kyllä onneksi vaikean alun jälkeen nukkunut yönsä todella hyvin. Yösyöttöjäkään meillä ei ole ollut kohta pariin kuukauteen enää. Tyttö nukkuu klo. 20-07 omassa sängyssään ihan alusta alkaen. Välillä on levottomampia öitä, jolloin saattaa heräillä useammankin kerran touhuamaan itsekseen mutta yleensä tutilla rauhottuu... (kun sen on käynyt laittamassa takaisin suuhun muutaman kymmenisen kertaa). Usein kumminkin nukkuu lähes kertaakaan heräämättä tuon ajan. Päiväunien kanssa on pidempään ollut takkuamista mutta nyt viime viikkoina on alkanut pientä rytmiä siihenkin löytymään. Nuo levottomuuskaudet vaikuttaa kyllä hirveästi kaikkiin uniin, syömisiin, olemukseen ym.

Voisin todeta, että helvetillisen raskaan ja vaikean raskauden, synnytyksen sekä alkukuukausien jälkeen elämämme alkaa pikkuhiljaa asettumaan omiin uomiinsa. Nykyään on jo paljon helpompaa ja itsekin olen toipunut hyvin masennuksista ja muista. Olemme oppineet vanhempina älyttömän paljon asioita niin itsestämme, toisistamme, vauvastamme... ylipäätään koko elämästä. Oppinut arvostamaan niitä pienen pieniä hetkiä arjessa kun saa istua miehen kanssa sohvalla vierekkäin vauvan nukkuessa tai saa juoda kahvinsa lämpöisenä tai saa viikonloppuna nukkua tunnin pidempään kun mies hoitaa vauvaa. Oppinut vauvan temperamenttia/luonnetta, tunnistamaan hänen itkujaan sekä tarpeitaan. Oppinut, ettei elämässä mikään tapahdu ilman tarkoitusta. 

Meillä oli äärimmäisen vaikeaa,  mutta en olisi näin vahva nyt jos tätä kaikkea emme olisi joutuneet kokemaan.

Rv 35+0

H-hetki lähestyy, pian meillä on vauva! 💗

Vointi ollut ihan suht ok. Vaivoja kyllä piisaa enemmän kun laki sallii ja olo käy päivä päivältä tukalammaksi. Oikeastaan eniten vointia huonontava tekijä on pari viikkoa sitten todettu vakava raudanpuute anemia. Verikokeissa rauta-arvoni oli 9 ja ferritiini eli varastorauta 6. Hemoglobiini on pysynyt ihan koko raskauden ajan hyvänä 120-130 paikkeilla, jonka vuoksi neuvolassa ei osattu edes epäillä mitään anemiaa. Itse tiedän kyllä, ettei hemoglobiini kerro rauta-arvoista yhtikäs mitään mutta neuvolamuija on asiasta eri mieltä. 

Tämäkin tilanne olisi jäänyt täysin tutkimatta ja tiedostamatta mikäli mulla ei olisi lihavuusleikkauksen vuoksi pakolliset vitamiiniseurannat raskauden aikana. Tiettyjä vitamiiniarvoja tulee seurata raskauden jokaisella kolmanneksella siksi, ettei pääse syntymään mitään puutostilaa leikkauksen aiheuttaman imeytymishäiriön vuoksi. Valitettavasti keskiraskauden seurantakokeet jäi ottamatta kun oli niin paljon muita ongelmia silloin. Jos verikokeista olisi muistettu huolehtia niin asiaan olisi kerinnyt puuttumaan vielä hyvissä ajoin. 

Minut leikannut kirurgi määräsi heti raskauden alussa jo 200mg lisärautaa juuri anemian ehkäisemiseksi mutta neuvolasta sanottiin, ettei veriarvojeni perusteella tarvitse alkaa rautaa syömään eikä varsinkaan noin suurella annoksella. Olisi tietenkin pitänyt uskoa lääkäriäni ennemmin niin ei oltaisi nyt ehkä tässä tilanteessa. 

Olen jo kauan valittanut neuvolassa kummallisista oireista, väsymyksestä, sydämen tykytyksistä, huimauksesta, hengästymisestä ym. Tottakai nämähän on melko tavallisia oireita muutenkin raskauden aikana enkä osannut itsekään edes arvata tällaista. 

Nyt on vaan niin kurja tilanne, että koska hemoglobiinini on yli 100 niin en pääse rautatankkaukseen vaikka muut arvot olisi nolla ja vaikka oloni olisi kuinka kurja. Aivan järjettömän typerää! Määrättiin vain syömään rautaa nyt suurimmalla annoksella ja katellaan... Yksi syy tähän on myös se, että rautatiputus on kovin kallista sairaalalle ja se on ennemminkin säästökysymys miksi rautatankkausta ei todellakaan kevein perustein anneta. Se on toki ymmärrettävää mutta eikö raskaana oleva, imeytymishäiriöstä ja anemian oireista kärsivä nainen ole tarpeeksi hyvä peruste tiputukselle?!?! Jo tulevaa synnytystäkin ajatellen, tulen menettämään verta joka vakavoittaa tilannetta yhä entisestään. Tajuan kyllä, ettei rautatiputus ole täysin riskitöntäkään, varsinkaan raskausaikana, mutta eikö tässä pitäisi punnita nyt enempi hyötyjä kuin haittoja?

No joo, ei tästä nyt pitänyt tulla mikään anemia postaus mutta joskus asiat vaan tuntuu niin epäoikeudenmukaisilta ja suututtaa kun ihmisten terveydellä leikitään säästösyistä! Kyllä varmaan moni muukin raskaana oleva kärsii ihan samanlaisesta tilanteesta ja joillain taas käy niin hyvä tuuri, että pääsee hoitoon. Minusta se on epäreilua.

Mutta! Joo, siis muuten menee ihan ok. Vauva alkaa pikkuhiljaa laskeutumaan alaspäin ja nyt vasta  olen joutunut parina yönä heräämään pissalle! Koko raskausaikana ei ole muuten tarvinut öisin juosta vessassa. Päivällä toki ravaan jatkuvasti mutta yöt olen saanut sentään olla rauhassa. 😁

Meillä on huomenna perjantaina äitiyspolikäynti kasvukontrolli tutkimukseen. Toivottavasti pieni on kasvanut niinkuin pitää. Onhan hän kokoajan keskikäyrän tuntumassa kasvanutkin mutta kun on ollut epäilystä joskus istukan ja napasuonien toiminnasta (ja määrästä) niin hieman nää tarkastukset aina jännittää. Riisi (=meidän työnimi vauvalle 😂) on ollut jo 28 viikolta lähtien raivotarjonnassa, toivottavasti hän ei nyt enää viime hetkillä päätä sieltä kääntyä perätilaan! 😵 Viimeyönä oli meinaan sellaset mylläykset masussa, että ihan oikeasti hieman jännitin, ettei nyt vaan lähtisi kääntymään... Eikai se nyt enää niin tekisi?? Toivottavasti ei...

Voi kumpa saisimme Riisistä edes nyt viimeisen kerran (mahdollisesti) hyvän ultrakuvan.

Siitä saisi oivan isänpäivälahjan tulevalle papalle! 😄 

Tyttö ei vaan ole ollut mitenkään yhteistyöhaluinen näissä kasvokuvissa varsinkaan 😅

Jooh, synnytys lähestyy hetki hetkeltä. Jännitys ja tietynlainen pelko kasvaa siinä rinnalla myös. Kävin viikko sitten synnytyspelko polilla juttelemassa kätilön kanssa mieltä askarruttavista asioista. Kätilö oli tosi huippu tyyppi ja käynti kyllä auttoi pahimpaan pelkoon! 

Eniten minua mietyttää kipu... menen herkästi kovasta kivusta paniikkiin ja alan hyperventiloimaan. Pelkään, että menetän hallinnan tilanteesta ja itsestäni. 😟 Myös hätäsektioon joutuminen olisi kamalaa, tai että vauvalle käy jotain... Synnytys on niin suuri ja arvaamaton tapahtuma. Varsinkin kun ei edes tiedä vielä mitä odottaa, ei ole koskaan kokenut synnytystä. 

Itse pyrin lähtemään avoimin mielin "matkaan", haluan luottaa kehooni. Uskon, että se kyllä kertoo mitä milloinkin tarvitsen. En mene sairaalaan toivelista kourassa, tai synnytystä suunniteltuna. Pyrin pitämään mielessä positiiviset asiat kivuista huolimatta, muistaa mihin kivut johtaa. Jokainen supistus on askeleen lähempänä vauvan syntymää ja kohta saan hänet syliini. Kohta minusta tulee äiti. Kohta meistä tulee ihan oikea perhe. Kohta elämäni suurin haave toteutuu. 

💕 

Matka on ollut pitkä ja raskas. Täynnä huolia ja murheita. Mutta jos me saamme terveen ja elävän Riisin onnellisesti syliin, on tämä kaikki kärsimys ollut sen arvoista!

Tässä vielä päivitystä kuvasarjaan, viikko sitten otettu masukuva 😊
Kuinkahan paljon tuo tuosta meinaa vielä kasvaa? 😳

Mietteitä, ajatuksia ja pelkoa

Raskausviikkoja 32+0.

Tuleva suuri elämänmuutos mietityttää ja jopa pelottaakin. Miten jaksan hoitaa vauvaa? Miten edes osaisin, olenko huono äiti? Vaikean raskauden seurauksena päässä pyörii myös hyvin arka ja kipeä ajatus siitä, rakastanko vauvaani? Kuten ehkä monille muille tuleville äideille tällainen asia on itsestäänselvyys, minulle ei. Suhde vauvaan syntyy usein jo raskausaikana mutta itse en koe näin tapahtuneen. Luottamus raskauteen on horjunut niin monesti, että ei ole uskaltanut nauttia tai iloita kasvavasta elämästä sisälläni. Miten voisin rakastaa jotakin sellaista, joka on meinannut jättää minut niin monesti? 

Kaikki on ollut niin kovin epävarmaa liian kauan. Vasta rv 24 jälkeen meille annettiin ensimäisen kerran edes pientä toivoa, että vauva saattaa selvitä ja että hän vaikuttaisi sittenkin olevan ihan terve tyttö aijemmista epäilyksistä huolimatta. Vaikea enää luottaa oikein mihinkään ja sen vuoksi tunteetkin on hyvin sekavat. Koen todella huonoa omaatuntoa siitä, etten tunne juuri mitään "rakkautta" kohdussani kasvavaan ihmistaimea kohtaan. Pelottaa jos en koskaan rakastukkaan häneen, omaan vauvaani. Ajatus raastaa sydäntäni kuin juustonpalaa. En voi käskeä itseäni tuntemaan, ansaitsenko edes tätä vauvaa? Mikä mua vaivaa? Haluisin rakastaa mutta en vain jotenkin pysty.

Kuvittelin aina olevani lempeä, lämmin ja rakastava äiti omalle lapselleni. Haaveilin tästä niin kauan ja unelmissani pystyin tuntemaan sen, mitä haluisin tuntea nyt. Onnen ja rakkauden. Epävarmat tunteeni saavat minut epäilemään myös itseäni ja kykyjäni hyvin vahvasti. 

Pelkään ja mietin monia asioita. Ehkäpä se on ihan luonnollistakin mutta kyllä nämä aijemmat vaikeat tilanteet on jättäneet minuun pysyviä jälkiä. Jostain syystä elämä ei antanut minulle tässäkään asiassa helpointa tietä kuljettavaksi mutta uskon sillä olevan jokin tarkoitus. 

On aina ollut. 

RV 30+1

Raskaus alkaa olla loppusuoralla vihdoin ja viimein 😍

13.12.2018 on laskettu aika mutta itellä hyvin vahva tunne, että marraskuun lopussa alkaa tapahtumaan. Nää "vahvat tunteet" on aika jänniä kun jo ovuloimishetkenä tuli ensimäinen tunne raskaudesta, että nyt meillä tärppäs! Testin näyttäessä kahta viivaa vaisto kertoi vauvan olevan tyttö, olin siitä ihan 200% varma ja kyllä, tyttö meille on tulossa. Jotenkin luotan aika paljon myös tähän tunteeseen/vaistoon, että marraskuun lopulla vauva syntyy. 😇💖

Synnytys alkaa toki olemaan enempi mielessä. Jännittää ja pelottaa mutta samaan aikaan sitä odottaa jo innolla. Kun ei tiedä tai osaa oikein täysin kuvitella mitä on tulossa niin on aika jännää. Olen kärsinyt aina hyvin kivuliaista kuukautisista, joten kivun osalta ainakin oletan synnytyksen olevan jotain saman tyylistä ehkä... En ole sitä sen koommin mitenkään "suunnitellut", enkä haluakkaan. Luotan kehooni, se kertoo kyllä mitä tarvitsen. Ainoastaan kivunlievitykseen olen toivonut kaiken mikä vain on mahdollista saada ja sektion sattuessa toivon tehokasta pahoinvointilääkitystä koska nukuteaineet tekee mulle todella huonon olon. Olen ajatellut, että synnytyksen aikana pyrkisin tsemppaamaan itseäni olemalla mahdollisimman positiivinen ja pitää mielessä se, mikä on sen kaiken kivun ja tuskan "palkintona". Mieskin on siellä mukana tukemassa ja kannustamassa, joten uskon että kyllä siitä selvitään. 😊 

Eniten synnytyksessä pelottaa, jos vauva kuristuu napanuoraan tai tulee kohtukuolema tms. Vaikka se onkin hyvin pieni prosentti, joille näin käy niin omalle kohdalle sattuessa ei tilastot paljoa lohduta. Jonkun täytyy kuitenkin olla se, joka vauvansa menettää ihan viimehetkellä joka vuosi. 😔 

Tällaiset pelot on varmasti tuttuja monellekkin äidille, on luonnollista pelätä mutta peloillekkaan ei saa antaa liikaa köyttä. Suurimmalti osin vauvat syntyy kuitenkin elävinä ja terveinä komplikaatioista huolimatta. Pitää yrittää vaan uskoa ja luottaa että kaikki menee hyvin.

Raskausajan vaivat alkaa lisääntymään loppua kohti. En ole moneen viikkoon nukkunut enää hyvin. Koitan selvitä päivistä ihan 3-4 tunnin yöunilla kun ei päivisinkään saa unta. Liitoskivut, väsymys ja raskaushormonien aiheuttamat mielialavaihtelut on jotain ihan järkyttävää... Välillä rakastan koko maailmaa ja kaikki on ihanaa, välillä voisin repiä ihmisiä kahti. Vihaan kissojani ja raivoan läheisilleni pienimmistäkin asioista. Toisinaan taas saatan herkistyä kovin ja itku yllättää. Tuntuu kuin olis välillä oikeesti sekoamassa.... 😂 

Hengästyn pelkästä suihkussa käymisestä kuin olisin maratonin juossut ja nälkä sekä närästys vaivaa yhä vain enemmän. Jalkoja ja selkää särkee, supistelee päivittäin jo paljon ja todella napakasti välillä. Vauva painaa joskus ikävästi pissarakkoa tai muksauttaa sinne niin, että meinaa lirahtaa housuun. 😂 Samoin kun hän tunkee jalkojaan kylkiluihini, ei tunnu kovin kivalta... 😏 

Olo on todella raskas kaikin puolin! 😂

Onhan tuo massu aikamoisesti kasvanutkin... 😍

5 kg on tähän saakka tullut painoa, ei kyllä onneksi yhtään ylimäärästä. Toivottavasti ei nyt hirveesti nousiskaan... Viimesen kahden viikon aikana oli painoa tullut aivan yhtäkkiä 2kg. Neuvolassa sanottiin, että joillain paino nousee vasta loppua kohden kun nestettä alkaa kerääntyy elimistöön ym. Olosta päätellen vois sanoo et painoa olis tullu ainaki 20kg lisää kun niin tukalat oltavat jo alkaa olee 😂 En tiiä kuka voi tämmösestä olotilasta nauttia... mulle ei tuo kyllä minkäänlaista nautintoa..

Joo tykkään silitellä ja peilailla vauvamassua mutta on tätä kyllä raskas kantaa ja kaikki nää vaivat ni joooo ei ihan nappaa... 😄

Mut ihanaa silti, että meille tulee vauva! Sitä en kadu tai vaihtais mihinkään IKINÄ! 💖💝

Tää on just se, mitä elämältäni olen aina eniten toivonut ja josta olen unelmoinut. 

Elämälle kiitos! 😊💘🙏

Rv 28+0

Viime tekstistä ei olekkaan kuin tasan 4 viikkoa ja olen tässä välissä vieraillut taas 8pv sairaalassa.

Rv 24+6 illalla alkoi yhtäkkiä supistaa hyvin kipeästi. Päätin ottaa 1g panadolin ja koittaa käydä nukkumaan jospa tilanne rauhoittuisi ihan levolla ja lääkkeellä. Ajattelin seurata oloa tunnin ajan ja jos kivut ei helpota, soitan ja lähen käymään synnärillä. Supistukset rauhoittuivat hieman ja sain nukuttua muutaman tunnin... Seuraavana aamuna mulla oli jo aijemmin sovittu neuvolakäynti. Kerroin sielä supistuksista ja sain lähetteen synnytyspäivystykseen tutkimuksiin. Todettiin että kohdunkaula oli lyhentynyt 2,8cm - 2cm:iin ja vauvan pää oli todella alhaalla. Myös pientä kohdun sisäsuun avautumista näkyi.

Pääsin osastolle lepohoitoon ja supistuksen estolääkitykseen. Sain varmuuden vuoksi myös kortisonipiikit, jolla kypsytetään vauvan keuhkoja. Uhkana oli, että vauva lähtee syntymään ennen aikojaan. Jos kohdunkaula olisi lyhentynyt vielä millinkin tai supistukset eivät olisi laantuneet niin olisivat lähettäneet herkästi Tampereelle tarkkailuun. Pystyvät sielä paremmin hoitamaan hyvin pieniä keskosia jos tämä lähtisi nyt syntymään. Onneksi estolääkitys ja lepo auttoi kuitenkin pahimpiin supistuksiin... Mutta kokonaan supistukset eivät ole missään vaiheessa kuitenkaan loppuneet vaan maksimi lääkityksestä huolimatta niitä tuli noin 5-10 päivässä. Osa kipeitä ja osa kivuttomia. Sänkyä kallistettiin niin, että makasin hieman pää alaspäin, jolloin saatiin painetta kohdunsuulta lievennettyä. Sain tukihoidoksi myös lugesteron kapselit, jolla pyrittiin vahvistamaan kohdunkaulaa.

Puolen viikon lepäilyn jälkeen tilanne oli taas parempi. Ultrassa nähtiin kohdunkaulan kasvaneen 2,5cm:iin ja koska edelleen tuntuvat supistukset eivät olleet lyhentäneet kaulaa niin sain alkaa liikkumaan varovaisesti osastolla vointia tarkkaillen. Koska vointi pysyi suht hyvänä muutamista supistuksista huolimatta, alettiin purkaa estolääkitystä pois. Tilanne pysyi edelleen hyvänä ja seuraavassa kontrollissa kohdunkaula oli kasvanut liki 3cm:iin. Pääsin kotiin. Jatkoin lugesteron tukihoitoa vielä viikon ajan kotona, seuraavaan kontrolliin saakka.

Rv 27+0 Oli aika äitipolille kontrolliin. Kohdunkaula kasvanut 3,5cm:iin joka on kyllä aivan uskomattoman hyvä mitta mun tilanteessa! Vauva voi hyvin, painoarvio oli 970g. Hieman kuulemma keskikäyrän alapuolella mutta ei mitenkään huolestuttavasti. Siroa tyttöä meille onkin jo monesti lupailtu. 😊💝

Nyt tänään Rv 28+0.  Vointi pysynyt ihan hyvänä, liitoskivut alkaneet aina vaan enempi vaivaamaan... kipu/särky on ajoittain jo melko voimakastakin. Kävely on suht haastavaa, erityisesti tuon häpyliitoskivun vuoksi... 😬 Ajoittain supistelee mutta se nyt jo saattaa kuuluakkin asiaan. Supistukset ei ole säännöllisiä eikä niitä kovin paljoa päivässä tule, joten voin varmaan olla huoletta.

Ainoa asia, joka minua on huolettanut jo oikeastaan monta viikkoa on vauvan ajoittainen liikkumattomuus... Olen maininnut asiasta usein lääkäreille, kätilöille ja neuvolassa mutta kukaan ei asiaa juuri noteeraa. Ultrissa vauva on usein liikahdellut ja hänellä kaikki ollut hyvin, joten hoitohenkilökunta ei tunnu ottavan huoltani tosissaan. Vauvalla on viikossa ehkä 2-3 päivää, jolloin hän liikkuu paljonkin lähes tauotta mutta sitten yhtäkkiä liikkeet vaimenee tai niitä ei tunnu juuri ollenkaan. Tälläset rauhoittumiset herättää tietenkin huolta, vaikka tiedänkin että hän saattaa vain olla kääntyneenä selän suuntaan tms. jolloin ei potkuja niin selkeästi tunne.

Eilen neuvolassa taas asian otin puheeksi. Sanottiin, että näillä viikoilla riittää kun päivittäin jotain liikettä tuntee. Kuulemma sitten vasta 30 viikosta eteenpäin voi vasta alkaa tuntemaan liikkeitä säännöllisesti ja paremmin kun vauva alkaa olemaan isompi ja tilaa kohdussa on vähemmän. Ensimäistä kertaa sain selkeän vastauksen huoleeni ja se rauhoitti kyllä huomattavasti. Eilen neuvolassa tehdyssä ultrassakin näkyi kuinka vauva oli perätilassa koivet pitkinä, eli ilmeisesti tilaa vielä on kun pystyy noinkin hyvin raajojaan vielä oikomaan! 😄 Noh jospa sitten muutaman viikon päästä voisin tuntea liikkeitä jo paremmin. 😇

Raskausviikko 24 + kuulumisia

Heippa!

Halusin nyt pitkästä aikaa päivittää tätäkin blogia, kertoa vähän kuulumisia. Viimeisimmästä päivityksestä onkin taas jo aikaa ja matkan varrella on sattunut ja tapahtunut vaikka mitä!
Niin, mulla on siis kaksi eri blogia, tämä ja toinen nimellä "Leikkauksella terveeksi..?". Tuo toinen blogi käsittelee siis elokuussa 2017 tehtyä lihavuusleikkausta, jonka avulla myös lopulta raskauduin. Ilman radikaalia laihtumista olisin luultavasti jäänyt lapsettomaksi. PCOS + lihavuus yhdessä aiheutti sellaisen oravanpyörän, että ennusteemme oli TODELLA huono saada edes hoidoilla raskautta aikaiseksi. Jotain oli tehtävä ja pian.... Mutta tosiaan tuolta toisesta blogista voitte lukea lisää matkastani sen osalta:

https://leikkauksellaterveeksi.blogspot.com/2017/08/alkua.html

Tänään tuli täyteen tasan 24 raskausviikkoa. Suoraansanottuna, en olisi ikinä uskonut näkeväni edes tällaisia viikkoja, sillä ongelmia meillä on ollut alusta saakka ja paljon.

Viimeisimmässä päivityksessäni kerroin positiivisesta testistä, jonka jälkeen vaikeudet sitten alkoikin. Raskausviikolla 5 aloin vuotamaan niukkaa rusehtavaa vuotoa. Yleensä se on melko normaaliakin vuodella noin alussa mutta tottakai se hieman pelotti silti.

Alkuraskauden varhaisultrassa kävimme siis yksityisellä rv 6+6. Alkiota piti vähän aikaa etsiskellä mutta lopulta kohdustani löytyi pienen pieni sykkivä sydän. Lääkärin mukaan koko vastasi viikkoa nuorempaa alkiota. Niukan verisen vuodon takia lääkäri varasi vielä kontrollikäynnin viikon päähän, jotta tilanne tarkistettaisiin. On kuulemma 50/50 lyökö sydän enää seuraavassa ultrassa vaiko ei. Mitään syytä vuodolle ei löytynyt, lääkäri ajatteli sen johtuvan vain alkion kiinnittymisestä. Määrättiin lepoa ja sairaslomaa, lisäksi sain Lugesteron lääkityksen, eli keltarauhashormoni puikkoja, jotka auttaa ylläpitämään raskautta vahvistaen kohdun limakalvoa ja tukien keltarauhasta. Puikkoja piti käyttää rv 9 saakka.

Muutama päivä tämän lääkärireissun jälkeen vuoto yltyi. Tuli kirkasta veristä vuotoa todella runsaasti... verta valui aivan norona pönttöön klimppeineen päivineen.. Lisäksi oli alavatsakipuja, tuntui ihan kuin kuukautiset olisivat alkamassa ja tiesinhän minä ettei tämä ollut yhtään hyvä merkki raskauden kannalta. Olimme aijemmin sopineet lääkärin kanssa, että mikäli vuoto yltyy voin laittaa hänelle tekstiviestiä, jolloin pääsisin nopeasti hänen vastaanotolleen tarkistukseen. Niinpä laitoin hänelle viestin ja sain ajan jo 3 tunnin päähän.
Lääkäri varoitti jo ennen ultrausta, että todennäköisesti raskaus on mennyt kesken oireideni perusteella. Yllätys oli kuitenkin suuri, sillä se pienen pieni sydän sykki edelleen kohdussani mutta syke oli aijempaan kertaan verrattuna paljon heikompi. Lääkärin mukaan tämä saattaa enteillä tulevaa keskenmenoa eikä toivoa juurikaan annettu. Lepoa määrättiin paljon ja sain sairaslomaa töistä.

Vuoto helpottui lopulta pikkuhiljaa. Kolme viikkoa vuosin kaikenkaikkiaan enemmän tai vähemmän. Sain kuitenkin käydä neuvolassa joka viikko tarkastuttamassa tilanteen ultrassa, että alkio on elossa. Silti keskenmenon uhka oli kokoajan voimassa koska vointini oli hyvin vaihteleva.

Raskausviikolla 9 selvisi, että olen miinusverinen eli omistan veriryhmän A-. Miinusveri on ongelma koska lapsellani on todennäköisesti + veriryhmä joka on siis eri kuin minulla. Vaarana on, että jos veremme pääsevät missään vaiheessa sekoittumaan, elimistöni alkaa tuottaa vasta-aineita eli toisinsanoen "hylkimään" vauvaa ja tuhoamaan hänen punasolujaan. Tämä saattaa johtaa vauvan vakavaan sairastumiseen tai jopa kuolemaan. Onneksi suomessa on tätä varten nykyään vasta-aine rokote, jolla pystytään ehkäisemään kehoani reagoimasta haitallisesti sikiöön. Normaalisti tämän rokotteen saa kaksi kertaa raskauden aikana, raskausviikolla 25 sekä synnytyksen jälkeen mutta veristen vuotojeni takia sain "ylimääräisen piikin" varmuuden vuoksi jo rv 12. Siitä ei ole minkäänlaista haittaa minulle eikä vauvalle vaikka sainkin rokotteen aijemmin. Päinvastoin se on suoja meille molemmille.

Raskausviikosta 9 lähtien verisiä vuotojakin alkoi taas esiintymään silloin tällöin. Varsinkin rankemman fyysisen kuormituksen seurauksena tuli voimakkaita alavatsakipuja sekä vuotoa, joka sitten levolla useimmiten helpottuikin. Soitin aina neuvolaan ja kerroin vuodoistani mutta eipä niihin juuri noteerattu mitenkään. Pyysin myös päästä tutkittavaksi, että selvitettäisi mistä vuodot johtuu mutta mulle sanottiin vain, ettei vuotojen syytä lähdetä tutkimaan... sen enempää asiaa ei minulle koskaan perusteltu eikä siitä enää keskusteltu.

Raskausviikolla 10 minulla oli jo ensimäinen aika äitiyspolille kätilön sekä lääkärin vastaanotolle. Olen aijemmin sairastanut erinäisistä syistä kahdesti veritulpan mutta mitään perinnöllistä tekijää ei ole eikä mitään pysyvää lääkitystäkään. Tämän taustani takia mulle jouduttiin kuitenkin ennaltaehkäisevästi aloittaa verenohennuslääkitys, koska raskaus altistaa tukoksille. Lääkäri teki ultratutkimuksen myös samalla ja kaikki oli hienosti. Samalla puhuin myös aikaisemmista vuodoista ja alavatsakivuista mutta asiaan ei edes lääkäri ottanut sen enempää kantaa. Vuotojen syytä ei sen koommin edes yritetty tutkia, sanottiin vain kylmästi, että kesken menee jos menee. Sitä ei voida estää mitenkään. Sain vaatimalla vaatia sairaslomaa itselleni, koska en pystynyt tekemään raskasta työtäni kipujen sekä vuotojen takia. Lepohoitoa lääkäri ei suositellut, koska sillä ei kuulemma ole tieteellistä näyttöä raskauden keskeytymisen ehkäisyksi. Toivoa emme vieläkään saaneet raskauden jatkumiseksi.

Seuraavaksi olikin niskaturvotus ultrauksen aika raskausviikolla 12+6. Sikiö voi hyvin ja koko vastasi täydellisesti viikkojakin. Saimme lasketuksi ajaksi 13.12.2018. Kätilön kysyessä vointiani kerroin jälleen verisistä vuodoista ja kivuista, joita minulla aika ajoin vieläkin esiintyi. Kätilö huolestui ja ihmetteli miksi asiaan ei ole jo aijemmin puututtu?! - Hyvä kysymys! Olenhan asiasta maininnut jo monesti eri tahoille mutta ketään ei ole kiinnostanut. Ultrauksen jälkeen kätilö ohjasi meidät välittömästi synnytyspäivystykseen lääkärin tarkastukseen, jossa vuotojen syy vihdoin selvisi.

Istukka sijaitsi alhaalla osittain kohdunsuun päällä ja vuoto oli aiheuttanut hyvin ison hematooman (verihyytymän) kohtuun. Tilanne oli vakava koska hematooma oli iso, jos se lähtisi kunnolla vuotamaan se saattaisi olla kohtalokas myös sikiölle. Lisäksi verihyytymät kerryttää bakteereja eli tulehdusriski on suuri. Myös istukan irtoaminen tai repeäminen olivat vakavia komplikaatioita, joita tällaisessa tilanteessa saattaa tulla. Lääkäri määräsi minulle Caprilon nimistä lääkettä, joka tyrehdyttää aktiivista verenvuotoa istukasta.

Hoito ei ollut niin yksinkertaista koska niinkuin aijemmin tekstissä kerroin, joudun käyttämään verenohennuslääkettä koko raskauden ajan. Vuosin siis herkemmin ja enemmän. Capriloneilla oli taas päinvastainen vaikutus ja tulppariskini sen käytön aikana hieman nousi. Lääkärit joutuivat punnitsemaan kahdesta huonosta vaihtoehdosta; joko mahdollinen veritulppa, (joka saattaa päätyä joko istukkaan aiheuttaen vauvan kuoleman tai matkustaa mun keuhkoihin/sydämeen/aivoihin aiheuttaen vakavat jopa hengenvaaralliset seuraukset) tai istukan massiivinen, jopa hengenvaaralliseksi yltyvä vuoto. Päädyttiin käyttämään molempia lääkkeitä yhtäaikaa. Lepoa määrättiin ja paljon! Ei nostelua, ei ponnistelua, ei seksiä.. ei mitään mikä vähänkään rasittaisi.
Näillä ohjeilla mentiin taas eteenpäin. Edelleen meille mainittiin myös suuresta keskenmenon uhasta. Kukaan ei osannut sanoa miten tässä käy. Aika näyttää.

Raskausviikolla 14+6 heräsin aamulla sängystä... verilammikossa. Menin paniikkiin, juoksin vessaan. Verta vaan valui solkenaan loristen, tuli isoja hyytymiäkin ulos. Tärisin, itkin ja huusin. Pelkäsin niin paljon, että nyt vauvamme kuolee. Mitään ei ole enää tehtävissä.
Äitiyspoliklinikan soittoaika oli just minuutti sitten sulkeutunut ja neuvolan soittoaika alkaisi vasta tunnin kuluttua. Hätäni oli valtava, en tiennyt mitä teen tai mistä saan apua. Mieheni käski soittaa synnytyspäivystykseen koska nyt oli hätätilanne ja mun oli päästävä hoitoon. Synnytyspäivystyksessä käskettiin välittömästi lähteä kiireellä tulemaan sinne, joko miehen tuomana tai ambulanssilla. Oli vaara, että istukka lähtee vuotamaan kunnolla ja silloin kuolisin verenhukkaan nopeasti jos hoitoa ei saa.

Pääsin lääkärin vastaanotolle melko pian ja selvisi että aijemmin todettu hematooma oli poistunut täysin. Runsas vuotoni olikin siis siitä johtuvaa ja vauva voi hyvin. Uutiset oli hyviä koska nyt myös tulehdusriski on pienempi kun hyytymä saatiin kohdusta pois. HUH!! Enpä ole koskaan pelästynyt niin valtavasti kuin tuona kyseisenä aamuna. Onneksi siitä selvittiin säikähdyksellä. Vuotoa jatkui kyllä vielä viikon verran mutta se oli vanhaa hematooman jälkivuotoa josta ei tarvinnut olla huolissaan.

Raskausviikolla 15+5 vointini oli melko hyvä. Tunsin ensimäisiä sikiön liikkeitä sillon tällön, todella harvoin. Mulla istukka sijaitsi takana, jolloin on mahdollista tunteakin liikkeitä jo aijemmin. Myös raskauden aiheuttama pahoinvointi alkoi pikkuhiljaa helpottamaan. Viimeisen kerran taisin oksentaa rv 16+ ja siihen se sitten jäikin.. ONNEKSI!

Raskausviikot 16-19 olikin taas vuotamisen aikaa. Vuosin reilut kolme viikkoa lähes kokoajan, välissä saattoi olla vain päivän tai parin taukoja. Välillä vuotoihin liittyi alavatsakipuja joskus taas ei. Vuoto alkoi aina kuin sormia napsauttamalla ja tosi reippaana, holahtamalla kerralla oikein kunnolla. Joka hetkeä sai pelätä milloin se tapahtuu taas. Joka kerta kun vuoto alkoi, oli yö tai päivä, soitin hädissäni synnytyspäivystykseen tilanteestani. Joka kerta käskivät näytille ja aina todettiin vuodon tulevan istukasta, jonka reuna oli hieman repeytynyt. Muutamia kertoja kohtuun oli muodostunut myös uusia hematoomiakin mutta ne olivat pieniä ja vuosivat aina pois. Sikiön vointia seurattiin ja tulehduksia tarkkailtiin, ettei niitä lähtisi muodostumaan. Vaarana tulehduksien lisäksi oli myös, että toistuvat hematoomat haurastuttaa sikiö ja lapsivesikalvoja niin, että ne puhkeaa ennenaikaisesti. Pelkoa ja riskejä oli paljon.

Vuotoa lukuunottamatta kaikki oli muuten hyvin. Lopulta istukka lähti pikkuhiljaa raskausviikkojen edetessä nousemaan ylöspäin kohdunsuulta ja nousikin aivan kohdun yläosaan nätisti. Raskausviikolla 19 vuodot istukasta vihdoin loppui kokonaan!

Tätä onnea kestikin sitten kokonaiset 6 päivää kun aloin oireilla hyvin voimakkaasti. Alavatsani oli arka, sitä vihloi, särki, jomotti tosi kipeästi. Alavatsa alkoi krampata tosi kipeästi, niinkuin menkkojen aikaan. Alaselkää särki mielettömästi, mua alkoi supistaa ja niitä tuli aika ajoin ihan 2 min välein. Soitin äitiyspolille, sieltä käskivät synnytyspäivystyksessä käymään. Ultrassa selvisi, että kohdunkaulani oli 1,5 viikossa lyhentynyt 4cm-2,5 cm. Tilanne oli jälleen vakava. Tulehduksia ei ollut testien eikä verikokeiden perusteella, joten mitään ei voitu tehdä. Viikotkin oli vielä sen verran alhaiset (19+5), ettei mitään voitaisi sikiön pelastamiseksi edes tehdä. Jälleenkerran lepomääräys, panadolia ja toivoa. Toivoa, ettei raskaus menisi kesken.

Palasin kotiin ja koko sen päivän kivut vain yltyi pikkuhiljaa. Yöllä supistukset alkoivat olla jo todella voimakkaita ja suht säännöllisiä. Alavatsani oli tajuttoman kipeä kauttaaltaan, ihan kosketusarkakin. Kävely sattui kamalasti ja minua oksetti. Aloin vuotamaan vereslimaista vuotoa ja soitin synnytyspäivystykseen jälleen. Käskivät tulla näytille. Ultrassa ei näkynyt muutosta aikaisempaan mutta supistelujen ja kivun vuoksi pääsin osastolle tarkkailuun. Sain Adalat nimistä lääkettä joka auttoi supisteluun hyvin, lisäksi myös kipulääkettä, jotta pystyisin nukkumaan edes ne muutamat tunnit aamuun saakka. No, eihän tollasessa tilanteessa paljoa nukuta... sehän on selvää.

Aamulla (rv 19+6) labrahoitaja tuli ottamaan verikokeita, joista myöhemmin selvisikin että tulehdusarvoni on lähtenyt kohoamaan reippaasti. Mulle aloitettiin suonensisäisesti kaksi eri antibiottia ja Adalat lääkityksen vahvuutta nostettiin. Mulla oli tulehdus mutta ei tiedetty missä. Makasin osastolla tarkkailussa, vuodelevossa ja antibiotti sekä nestetiputuksessa. Vointiani tarkkailtiin ja myös sikiön sydänääniä kuunneltiin päivittäin. Vereslimainen vuoto vain yltyi ja sitä tuli todella reilusti. Kipuja sekä supistuksiakin oli lääkityksestä huolimatta. Jos antibiotit eivät pian tehoa, menetämme vauvan.

Tulehdusarvot kohosi vielä hieman antibiottien aloittamisen jälkeen. Merkit viittasivat alkavaan keskenmenoon. Toivoa ei enää juurikaan annettu. Ennuste oli erittäin huono. Pärjäsin supistuksien kanssa jotenkuten adalat lääkityksen ansiosta mutta paikkojeni kypsymistä sekään ei estänyt. Ultrassa nähtiin kohdunkaulan lyhenevän vain entisestään ja vatsan päältä painaessa kaula lyheni enemmän, joka tarkoitti, että vauva saattaa syntyä hetkenä minä hyvänsä.

Tulehdus vallitsi todennäköisesti kohdussa/kohdunkaulassa ja oli hyvin suuri vaara, että se lähtee leviämään kauttaaltaan kohtuun, munasarjoihin jopa vatsakalvoille saakka. Tulehdus olisi silloin jo hengenvaarallinen. Ilmeisesti viimeisin istukkavuodoista aiheutunut pieni hematooma oli aiheuttanut lopulta infektion, joka oli nyt suurena uhkana vauvalle ja mulle. Supistuksen estolääke lopetettiin. Oli vaara että tulehdus lähtee herkemmin leviämään jos supistuksia esteltäisiin. Mikäli näin tapahtuisi, jouduttaisi raskaus keskeyttämään ja kaikenlisäksi multa jouduttaisi leikkaamaan kohtu ja munasarjat kokonaan pois.

Rv 20+1 Tulehdusarvot olivat laskeneet hieman mutta kipua, supistelua sekä vereslimaista vuotoa esiintyi edelleen. Tilanne oli edelleen vakava ja epävarma. Lääkärit ja kätilöt olivat varmoja että raskaus menee kesken ja siihen itsekin uskoin. Vauvan sydän kuitenkin sykki vahvasti joka kerta, kun ääniä kuunneltiin ja tunsin vauvan liikkeitäkin jo lähes päivittäin. Olin niin epätoivoinen ja henkisesti niin rikki... makasin yksin huoneessa, josta ikkunat oli laudoilla peitetty remontin takia. Kuulin seinän takaa vastasyntyneiden vauvojen itkua ja perheiden onnellista naurua samaan aikaan kun oma kauan toivottu vauvani tekee kuolemaa kohdussani. Tuntui niin väärältä ja epäreilulta... Tunsin kyltymätöntä vihaa elämää kohtaan ja mietin mielessäni vain yhtä asiaa... miksi?

Yöllä tilanne paheni vielä entisestään. Supistelut yltyi ja kivut sen mukana. Vuosin verta ja limaa. Hälytin hoitajan paikalle ja hän kiirehti hakemaan lääkäriä. Minulle ilmoitettiin, että varaudu synnyttämään joidenkin tuntien aikana, merkit olivat niin selvät. Sain hälyttää yöllä mieheni paikalle, hän sai olla yön yli kanssani. Aamulla kivut alkoi lisääntymään ja hoitaja toi huoneeseeni astian, johon vauva pitää sitten punnata ulos kun se aika tulee. Sain kipulääkettä lisää ja sitten vain odoteltiin milloin synnytys alkaa. Meni tunti, toinen... kolmas... Mitä ihmettä... Supistukset alkoivat pikkuhiljaa lieventymään! Odoteltiin... mutta lopulta niitä ei enää juurikaan edes tullut. Silloin tällöin saattoi supistaa mutta ei aina edes kipeästi. Vereslimaista vuotoa tuli kyllä edelleen. Aamuisista verikokeista selvisi, että tulehdusarvoni ovat laskeneet roimasti. Lääkkeet tehosi siis ihan viime tipassa! Keskenmenoa ei tullutkaan?!?! Tilanne oli odottamaton niin meille kuin hoitohenkilökunnallekkin. Kaikki olimme ihan pöyristyneitä, mitä oikein tapahtui?

Itse sanon sitä ihmeeksi. Meillä oli suojelusenkeleitä matkassa ja me selvittiin siitä ihan viime hetkellä. Kyllä se vaan jotain niin selittämätöntä oli, mihin kaikki oireet vain katosi yhtäkkiä ja minä paranin. Uskon, että emme olleet mieheni kanssa silloin sillä kriittisellä hetkellä huoneessa kahden... vaan me olimme siipien suojassa.. 💗

Rv 20+3 Lääkärin ultrassa vauvalla kaikki hyvin, kohdunkaula oli pikkuriikkisen "kasvanut" jopa pituutta lisää eikä reagoinut vatsan paineluun. Tulehdusarvot oli laskeneet liki normaalille tasolle ja vointini oli hyvä. Kotiuduin sairaalasta mutta sain vielä viikon antibiottikuurin mukaan.
Vointini koheni pikkuhiljaa ja supistukset hellitti täysin. Myös vuoto lopulta lakkasi. Kaikki oli täydellisesti!

Rv 21+1 Rakenneultra. Vauva muuten rakenteellisesti kunnossa paitsi pään koko laahasi liki kaksi viikkoa jäljessä, napanuorasta löytyi kaksi suonta kun niitä pitäisi olla kolme ja lapsivettä oli hieman normaalia vähemmän. Näkyvyys oli erittäin huono ja siksi sain vielä kontrolliajan muutaman viikon päähän, jossa rakenteita ja lapsiveden määrää katsottaisi uudelleen.

Viikon antibiottikuurin jälkeen meni muutama päivä kun jälleen tunnistin oireet. Rv 22+1 käynti taas synnäripäivystykseen tulehdusoireiden vuoksi. Mua oli vihlonut kipeästi ja supistellut jo kaksi päivää kunnes hakeuduin hoitoon. Noh, tälläkertaa ei onneksi mitään niin vakavaa ollut. Emätintulehdus, johon sain 7 päivän antibiottipuikot. Tulehdus hoitui hyvin.

Rv 23+4 Kontrolliultra aikaisemmasta rakenneultrasta. Kaikki aijemmat epäilykset poikkeamista osoittautuikin vääriksi. Vauvan pää oli ihan normaalin kokoinen, napanuorasta löytyikin kolme suonta niikun kuuluu ja lapsivettä normaalin rajoissa. Kohdunkaula 2,8cm mutta kohdun sisäsuu hieman V-muotoinen. Lääkäri ei tästä kuitenkaan sen koommin mitään maininnut mutta itseäni se jäi mietityttämään. Mitä jos kohdunsuu alkaa avautua jo nyt...?! Ensi viikolla mulla on neuvolalääkärille aika jolloin tuokin asia voidaan ehkä tarkistaa vielä..

Tänään tuli 24 raskausviikkoa vihdoin täyteen! Tästä eteenpäin joka ikinen hetki minkä vauva voi viettää kohdussa on hänen turvansa. Pieni pystytään tästä eteenpäin pelastamaan JOS jotakin vielä kävisi. Toivon niin paljon, että rakas vauvamme saisi viettää vielä MONTA viikkoa "masussa" turvallisesti ja saisimme vihdoin nauttia raskaudesta ensimäisen kerran. 💝

Elämäni viiva!

10.4.2018

Aikaa kulunut viimeisimmästä postauksesta reilu vuoden päivät.

Paljon on tapahtunut, niin hyviä kuin huonojakin asioita.

Mutta yhteinen, kaukainen unelmamme on toteutunut!

7.3.2018 tein elämäni ensimäisen positiivisen raskaustestin! 💖

Raskaus on aivan alussa vielä, rv 4+5.

Toivottavasti kaikki menisi hyvin loppuun asti 💘

Meillä on reilu kahden viikon päästä alkuraskauden varhaisultra yksityisellä lääkärillä. Oikeastaan tämä lääkäri on se sama, jolla olen käynyt lapsettomuushoidoissakin. Jotenkin upeaa päästä tapaamaan hänet näin vuoden jälkeen, luomusti toteutuneen raskauden kanssa.

Toivon ja rukoilen, että alkio olisi kiinnittynyt oikeaan paikkaan, eikä olisi tuulimuna tms.

Se, miten tämä onnistui on hyvin pitkä tarina. Pitää joskus kirjoittaa siitä tarkemmin mutta lyhyesti; laihdutin 44kg ja tulin sponttaanisti raskaaksi, "puolivahingossa".

Olen niin suunnattoman onnellinen ja vielä ihan sekasin itsekin uutisesta.

Tuntuu niin epätodelliselta, ihankuin tämä olisi vain unta!

Saattaahan siihen mennä jokunen tovi että asian pystyy sisäistämään ja vasta sitten kun varhaisultran tulokset selviää. 

Toivon niin paljon, että pieni pysyisi matkassa mukana ja kasvaisi tälläkin hetkellä sielä missä kuuluukin 💗